On ehkä vaikeaa koittaa kirjoittaa riittävän anonyymisti internettiin. Kuitenkin olin jo päättänyt että teen tämän, meni syteen taikka saveen. Tämä on päiväkirja joka kertoo sinkkuudesta ja miehen metsästämisestä. Niin kovin surulliselta ja kutkuttavalta se tuntuukaan. Takana on (loistava tulevaisuus) lähes 3 vuoden kariutunut avoliitto, ja koenkin ikäkriisini lisäksi pakokauhua siitä, miten tavallista arkea ja romantiikkaa kaipaava pärjää markkinoilla enää.
Kaikki päiväkirjassa esiintyneiden nimet ovat muuttettuja. Mutta koitan kertoa itsestäni niin rehellisesti kuin sydän antaa myöten.
Minä olen Riina, 22-vuotias. Lapsena haaveilin siitä että minulla olisi jo mies ja koira. Vauvakuumekkin pian. Koira löytyy, miestä ei enää ja onnekseni vielä ei ole merkkejä vauvakuumeesta (se tästä olisi vielä puuttunutkin, koirakin muistuttaa melkeimpa avioerolasta). Minulla on kolme maagista vuotta rellestää vielä, ennenkuin ajattelin ryhdistäytyä. 25-vuotias kuulostaa aikuiselta.
Suhteeni kariutui mitä kliseisimmällä tavalla: rakkaus ei vain riitä. Miten p*skanjauhamista tuo väite todella on, nyttenkin olen nukkunut (sanotaan häntä vaikka Kalleksi) Kallen vieressä monen monta yötä. Note to self: opettele nukkumaan yksin. Onnekseni Kalle lähtee pian tropiikkiin moneksi kuukaudeksi, joten enää en voi baari-illan jälkeen soittaa tuttuun tapaan hänelle ja kömpiä niin viattomasti samojen vällyjen väliin. Ihailen ihmisiä, jotka osaavat pitää arvokkuutensa ja pysyä erossa, kun ja jos on kerta erottu.
Ajattelin tämä kesän olevan täynnä rellestämissä ja komeita miehiä. Mahan pohjassa kutkuttavia perhosia. Hullutteluja ja spontaaneja yllätyksiä. Yep, saahan sitä aina unelmoida. Olen koittanut päästä eteenpäin (yritys on ollut kova, puhelimeni muisti on kerännyt ihan kiitettävästi uusia numeroitaan talteen), olematta kevytkenkäinen tai liian helppo, mutta aina pienenkin askeleen jälkeen olen tullut ryminällä taaksepäin. Iso kiitos tukijoukoille, kuka tahansa eronnut tahtoo kuulla kuinka ex-mies on oikeasti törppö, eikä lainkaan arvoiseni, ansaitsen selvästi jotain niin paljon parempaa. Olenhan vielä nuori ja kaunis.
Huomenna tapaan viimeviikonloppuisen baaripokani, jonka kanssa suutelin Helsingin rautatieaseman äärellä. Tiet jatkuivat erisuuntiin, mutta puhelin on vilkkunut. Voisin ehkä olla hieman enemmän innoissani, mutta eikös se yleensä ole niin, että kun sitä vähiten odottaa... Ehkä minulla olisi huomenna oikeasti kivaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti