Herra Ohari ja Frans

Tulin juuri kotiin niiltä suurilta  ja tottakai kuumilta treffeiltä.

Oikeasti istuin lähes koko tuon ajan Helsingin ytimessä kahvilan ikkunapaikalla, yksin. En tiedä voiko sanoa että minulle tehtiin oharit, vai teinkö minä ne lopulta. Suunnitelmat ja aikataulut menivät pahasti ristiin ja deittiseurani oletti tietenkin (kaiken tämän vaivan sekä kompromissien jälkeen) että odottaisin kiltisti puhelin kauniissa kädessäni KOKO päivän odottaen hänen soittoaan. Eeeehei. Kaikenlisäksi koko puhelun ajan mies, jota voisin sanoa vaikka Herra Ohariksi, kuulosti elämäänsä tympääntyneeltä ja ehkä hieman tylyltäkin, vaikken tietenkään tahtoisi mieltää asiaa. Vielä viime perjantaina hän kehui kuinka syötävän hyvältä näytin, eikä saanut silmiään irti minusta, joten oletin että ilmassa olisi ollut pientä jännitystä ja kihmelmöintiä. Kuitenkin Herra Ohari meni leffaan yksinään tai jonkun muun pienellä-varoitus-ajalla-leffaan-kaverinsa kanssa. Enkä jäänyt keskustaan odottamaan tuon huvituksen loppumista ja sitä kahvittelua. Miksi vaivautua kun jo pelkän ihmisen ajatteleminen saa minut ärtymään. Ehkä sain kolauksen myös itsetunnolleni, vaikkenkaan sitä todellakaan mielelläni myöntäisi.

Itseasiassa, vaikka tuo yksin istuskelu kahvilassa saattaakin kuulostaa hyvnkin surulliselta, harrastan sitä yllättävän usein. Olisin kovasti kaivannut rakasta läppäriäni seurakseni, sillä ajatusta pukkasi, niin miehistä kuin sinkkuelämästäkin. Voin myös mainita ehdottomaksi plussaksi sen, että voit kaikessa rauhassa tiirailla yläkerran ikkunapöydästä hyvännäköisiä miehiä ja ylistää kesää etteivät monet paidat todellakaan jätä arvailujen varaan...

Erostani on aikaa jo jokunen kuukausi ja siinä bongatessani uroksia aloin miettimään omia kriteerejäni miesten suhteen. En pidä itseäni niinkään kranttuna, yleensä minulle on ulkonäköä paljon tärkeämpää kemioiden kohtaaminen. Vaikka olenkin suhteellisen pieni tyttö, minusta löytyy tarpeentullen melkoista tempperamenttia. Tottakai ulkonäkökin on tärkeää, kyllä minun täytynee pystyä katsomaan silmiin treffikumppania ja tuntea toki  jonkinlaista vetoakin. Yleensä kuitenkin, luonne ja miehen olemus saavat aikaan sen kutkuttavan tunteen. Liian iso egoiset, limaiset ja  tiedän-että-olen-helvetin-hyvännäköinen, ovat ehdoton turn off. Samoin kehno flirttailu (myös suora "kröhöm"-ehdottelu) ja huumoritajutttomuus (tottakai miehen pitää nauraa jutuilleni, vihaan tilanteita jossa letkautukseni jälkeen voi kuulla heinäsirkkojen sirkutuksen. Ja ei, minullahan on tottakai eeh niin loistava huumori että oksatpois) saavat minut juoksemaan karkuun. Tätä listaa voisi varmaankin jatkaa loputtomiin.

Mikä taas saa Riina poloisen syttymään? Huomio miehet sekä Johnny Depp: kohteliaisuus. Olen vanhanaikainen, olen romanttinen ja hieman naivikin. Pelkkä oven avaus ja silmiin katsominen nostavat miehen pisteitä roimasti! Baarissa taas en koskaan suostu siihen, että mies tarjoaisi ja mieluiten kahvitreffeilläkin (tai leffassa tms) maksan oman osuuteni itse.

Olen kotoisin pikkukaupungista, jossa oli tavanomaista kuluttaa aikaa ajalemalla keskustassa autolla, duunailla autoja, puhua autoista ja kerätä autoja. Pitää Karjalan tai Karhun lippistä, lenkkarit olivat OK, ja yöelämä tarjosi tasan kaksi baaria nuorisolle, jossa tunsi -tai ainakin tiesi, jokaisen naamaltaan. En koskaan seurustellut siellä asuessani, ja karistinkin tuon pikkukaupungin pölyt jaloista ekaa kertaa 16-vuotiaana, tosin myönnetään että palasin jossain vaiheessa takaisin...

Jottei Herra Oharin (joka on ehkä hyvin tyypillinen "säbämies") kanssa säätäminen ärsyttäisi minua niin paljon, voin ilokseni kertoa että kenties jo tulevana viikonloppuna saatan kohdata lauantai-miehen. Tutustuimme tanssipainotteisessa baarissa. Selvennykseksi voisi sanoa  etten voi sietää tanssilattialla kähmiöitä tai muutenkaan hinkkaamista yleensäkään. Minulle ei ole ongelma tanssia yksin (joskin tämäkin tapa riippuu monesti sen iltaisesta humalatilastani)  ja tykkään jammailla jos sille päälle satun musiikin ollessa kohtalaista. Eräs innokas ihailija kysyi saisiko hän tanssia kanssani, nyökkäsin ajatuksissani ja kohta tunsin kuinka tämän sankarit kädet läpsähtivät molemmille pakaroilleni ja lantio hinkkasi omaa intiimialuettani. Työnsin hänet määrätietoisesti kauemmas ja hän sanoi minua hulluksi. Ah, ihana mies...

Juttuni lähti ihan sivuraiteille jälleen kerran. Koko illan kohokohta oli kuitenkin minun ja Fransin kohtaaminen. Palattuani savukkeelta hän katsoi minua ja kaukaa silmiini, tarttui käteeni ja kysyi saisiko tanssia kanssani. Samalla hän pöyräytti minut ympäri, edelleen kädestä pitäen. En ehtinyt sanoa juuta enkä jaata (tai sitäkään, että tykkään tanssia mielummin yksinäni) kun hän jo tanssitti minua hyvin kohteliaasti ja ns. vanhanaikaisesti. Jos tiedättä mitä tarkoitan. (Grrr..) Hän ei yrittänyt koko aikana yhtään mitään, vaikkakin flirttaili minulle jumalattomasti (tai ehkä minusta vain tuntui, koska hän oli ehkä astetta komeampi johon olin tottunut). Tutustuimme lisää illan aikana, ja kävi ilmi että hän oli ranskalainen ja työskenteli Suomessa parhaillaan. Vaihdoimme numeroita ja hän hyvästeli minut poskisuudelmin. Ah.


Jo heti maanantaina sain viestin Fransilta. Minun muistikuvani olivat hieman hämärät ja hämmästelin todella yhteydenottoa, englannin kieleni on lähes alkeellista verrattuna ystävieni taitoihin (hups). Lisäksi muistin kauhukseni että hän sanoi olevan -sanotaanko kolmenkymmenen paremmalla puolella. Hautasin töissä käteni kasvoihin ja mietin näyttäneeni idiootilta. Tunsin itseni todella pieneksi tytöksi. Kotiin tullessani olin saanu kaveripyynnön tältä Franssilta. Hmm, kolmekymmentä tai ei,  helvetin komea hän edelleen oli..

Alku

On ehkä vaikeaa koittaa kirjoittaa riittävän anonyymisti internettiin. Kuitenkin olin jo päättänyt että teen tämän, meni syteen taikka saveen. Tämä on päiväkirja joka kertoo sinkkuudesta ja miehen metsästämisestä. Niin kovin surulliselta ja kutkuttavalta se tuntuukaan. Takana on (loistava tulevaisuus) lähes 3 vuoden kariutunut avoliitto, ja koenkin ikäkriisini lisäksi pakokauhua siitä, miten tavallista arkea ja romantiikkaa kaipaava pärjää markkinoilla enää.


Kaikki päiväkirjassa esiintyneiden nimet ovat muuttettuja. Mutta koitan kertoa itsestäni niin rehellisesti kuin sydän antaa myöten.




Minä olen Riina, 22-vuotias. Lapsena haaveilin siitä että minulla olisi jo mies ja koira. Vauvakuumekkin pian. Koira löytyy, miestä ei enää ja onnekseni vielä ei ole merkkejä vauvakuumeesta (se tästä olisi vielä puuttunutkin, koirakin muistuttaa melkeimpa avioerolasta). Minulla on kolme maagista vuotta rellestää vielä, ennenkuin ajattelin ryhdistäytyä. 25-vuotias kuulostaa aikuiselta.

Suhteeni kariutui mitä kliseisimmällä tavalla: rakkaus ei vain riitä. Miten p*skanjauhamista tuo väite todella on, nyttenkin olen nukkunut (sanotaan häntä vaikka Kalleksi) Kallen vieressä monen monta yötä. Note to self: opettele nukkumaan yksin. Onnekseni Kalle lähtee pian tropiikkiin moneksi kuukaudeksi, joten enää en voi baari-illan jälkeen soittaa tuttuun tapaan hänelle ja kömpiä niin viattomasti samojen vällyjen väliin. Ihailen ihmisiä, jotka osaavat pitää arvokkuutensa ja pysyä erossa, kun ja jos on kerta erottu.

Ajattelin tämä kesän olevan täynnä rellestämissä ja komeita miehiä. Mahan pohjassa kutkuttavia perhosia. Hullutteluja ja spontaaneja yllätyksiä. Yep, saahan sitä aina unelmoida. Olen koittanut päästä eteenpäin (yritys on ollut kova, puhelimeni muisti on kerännyt ihan kiitettävästi uusia numeroitaan talteen), olematta kevytkenkäinen tai liian helppo, mutta aina pienenkin askeleen jälkeen olen tullut ryminällä taaksepäin. Iso kiitos tukijoukoille, kuka tahansa eronnut tahtoo kuulla kuinka ex-mies on oikeasti törppö, eikä lainkaan arvoiseni, ansaitsen selvästi jotain niin paljon parempaa. Olenhan vielä nuori ja kaunis.

Huomenna tapaan viimeviikonloppuisen baaripokani, jonka kanssa suutelin Helsingin rautatieaseman äärellä. Tiet jatkuivat erisuuntiin, mutta puhelin on vilkkunut. Voisin ehkä olla hieman enemmän innoissani, mutta eikös se yleensä ole niin, että kun sitä vähiten odottaa... Ehkä minulla olisi huomenna oikeasti kivaa?